Aika poika
Siitä on aikaa, kun viimeksi kirjoittelin. Tässä on ollut yhtä ja toista. Silloin olin lapsi vielä, nyt jo iso ja aikuinen jo.
Aikuistumiseeni tarvittiin ihan mitättömän pieni tyttö nimeltä Mappi M., sileäkarvainen kettuterrieri. Tuo tyttö pyyhälsi elämääni kolmisen vuotta sitten unilelua pienempänä. Kohtaaminen taisi pelottaa sitä, olinhan aikamoinen jo silloin. Se ei kysellyt lupaa sen jälkeen, kun sisään pääsi. Syöksyi kohti, usein pallo hampaissaan, ja sitten sitä mentiin kimpassa ja kovaa. Saat arvata, että oli kivaa. Oli se jotenkin epäreilukin: kiskoi minua ensin kintuista, korvista, parrasta, hännästä ja niskavilloista, kiusasi ja houkutteli, ja sitten kun lähdin tosissani takaa-ajoon, se sukelsi sohvan alle, minne minä en enää mahtunut. Tuon tuosta se seisoi etuovellamme pallo tai jokin muu lahjus suussaan. Se oli tosiaan niin pieni, että saattoi miltei livahtaa oven saranapuolelta.
Se muutti monia asioita jotenkin vakavammiksi. Toiset pojat näyttivät erilaisilta, jotenkin uhkaavammilta. Kävelylle on ilo lähteä yhdessä, juosta yhdessä rinnatusten, vuoroin perätysten, syöksyä yhdessä hajujen, jänisten, kissojen, oravien ja peurojen perään. Vetäistä kunnon haukut tai peräti ulvonnat, jos aihetta ilmenee tai ihan vaan huvin vuoksi. Yhdessä kulkemisen rinnalla alkoi pian jolkotella vastuu, vastuun kantapäillä hiipaili epävarmuus. Entä jos en olisikaan kylliksi vahva, nopea, kyllin kekseliäs? Entä jos jokin minua isompi uhkaisi tyttökultaa? Se pisti murisemaan muille, näyttelemään mistä lähtee.
Mutta yhdessä elellään ja kuljeskellaan, me naapurukset ja kumppanit. Joka ikinen kerta ulos lähdettyäni tarkastan, joskos pääsis likan luo tai saisi tuon pätkän mukaansa. Niin ikään joka kerta pihalle päästyään sekin kaartaa meille päin, varmuudeksi. Uimassakin on käyty, mutta sen minä omalta osaltani lopetin likan kanssa lyhyeen: niin ylivoimainen hyppääjä ja uimari tuo sintti on. Kun uin, uin ihan vaan poikaporukoissa tai sitten oman perheeni perässä – mistä minua ei erityisemmin kiitellä. Minkäs voin, laiturinnokassa uimavalvojana killuessani en saata joka kerta vastustaa kiusausta loikata siskokultien, kaksijalkaisten, perään.
Joskus vietämme likan kanssa yhteisiä juhlahetkiäkin, syntymäpäiviä ja sen sellaisia. Silloin on kummallekin katettu koristeltu maksalaatikkokakku nakkikynttilöin. Sinä ehkä tiedätkin, että minäpoika olen perso ruualle kuin ruualle mutta etenkin hyvälle. Kakkujen syönnissä edetään niin, että ensin syömme likan kanssa kumpikin omiamme, minä omani muutamassa sekunnissa viimeistä murenaa myöten. Sen jälkeen siirryn likan lautasen viereen tuijottelemaan merkitsevästi. Jos likka ei heti ymmärrä yskää, kumautan sen ilmoille. Niin minä sitten lopettelen likan kakkuannoksen – ja muutkin eväät, jos niitä sattuu olemaan hollilla.
On tässä ollut jo sellaisiakin aikoja, että likka on tuoksunut niin hyvältä, että tuntuu kuin olisi saanut kirsusta sähköiskun, joka aktivoi joka ulokkeen. Likka on ollut sopuisalla päällä silloin, ei nyppinyt kainalokarvoja, roikkunut niskavilloissa tai muutakaan tavallista. Se on tullut ihan liki, työntynyt viereen ja eteen. Ja olisinhan minä totta vie ryhtynyt muuksikin kuin turvamieheksi. Mutta ei ole tullut lupaa, vaikka olisimme likkakullan kanssa duona veisanneet. Sellaisina aikoina kotona on jotenkin ikävää, ulos pitäisi päästä. Vaan niin tasaantuvat likan juoksut kerta toisensa perään, vaikka en sitä uskoa tahdokaan. Sitten taas kuljetaan ja kuonotellaan, annetaan päivin tulla, olla ja mennä, enempi preesensissä pysyen.
Pääsin muuten käymään taas paratiisissakin. Reitti on tullut vuosien mittaan tutuksi vaikka pitkä onkin. Paussi Orituvalla on varma merkki suunnasta, sen jälkeen voin auton takaosassa omassa luukussani alkaa odotella Pieksämäen risteyksiä ja lopulta hiekkatietä, jota en tahdo millään malttaa. Joka ainoa kerta pyydän pyytämästä päästyäni, että saisin juosta itse perille. Mutta toistaiseksi sellaista ei ole tapahtunut.
Muuten saan etenkin talviaikaan liikuskella paratiisin pihoilla ja lähialueella vapaana kansalaisena. Eikä sieltä ole tarvetta tietysti mihinkään lähteäkään. Tosin Ison Mustan kanssa meillä on tapana tarkastaa tienoot vähän väljemmällä otteella kuin yksinäni. Tuo valtava mustaturkki pistäytyy paratiisissa usein meidän siellä ollessamme ja on opettanut minulle monta seikkaa elämästä paratiisissa ja muutenkin. Kaikkea, mitä me kaverukset siellä hommamme, en aio tässä kertoa, siitä saattaisi sukeutua riimu kaulaan, epäilen. Mutta sen verran nyt kuitenkin paljastan, että elämää kaikilla mausteilla se siellä paratiisissa on. Minulle tosin tuli viimeksi hiukkasen huono vointi ja oksennuskin. Iso Musta voitti sillä kertaa, oli kuin ei mitään. Mamma sanoo meitä Kollisenrannan duudsoneiksi.
Enempi maalaispoika olenkin. Olen kyllä kuullut punaturkkisesta kaupunki-tarzanista, jolla on tapana pistäytyä Itaharjun Prisman lihatiskillä tarpeen tullen. Meikäpoika parantelee parhaillaan paastolla ja riisillä mahaansa tuon paratiisireissut jäljiltä ja näkee unia ihanista lisukkeista, jopa tavallisista raksuista.
Ruokaunet ja mahavaivat – keski-ikäistä nekin, tunnustan. Mutta ukkoutumaan en sentään ole vielä päässyt, vaikka aika poika olenkin.
Julkaistu Irski-lehti 4/2010
©Ilona Tanskanen | |
aika poika
