Pidätkö minusta?

Aamulla ensimmäiseksi käyn suukottelemassa joka ainoan. Kuulostelen, milloin kukin voisi olla heräilemässä, sitten suukotan hellästi ja suloisesti suoraan suulle tyynyillä lepäilevät päät. Samalla kysyn vakavan peruskysymykseni, pidätkö minusta. Odotan vastausta avoimesti, maltillisesti mutta kuitenkin valppaana kirkkain silmin katsellen. Pidän sinusta, pidän sinut, rakastan sinua, rakastan sinut. Sitä minä toivon ja odotan. Sen olen saanut kuulla, siitä voi jatkaa.

Kun saan vastaukseni, saatan lähteä omiin hommiini. Kokoilen luuni. Usein valikoin niistä suurimman, tunnustelen sitä hampaissani, kuuntelen sen ääniä. Aamukahvipöydän auvoisassa valossa heittäydyn selälleni, avaan korvani ja kitani äärilleen, pyörittelen luuta takahampaissa. Pienenä nautin aamupalapöydän Maman sylissä. Nykyisin olen kuulemma liian suuri sellaiseen. Ajat muuttuvat, minäkin. Moni asia on pitänyt paikkansa, mikä on tyytyväisyydellä todettava. Erittäin tyytyväinen olen, kun ulkoilut ovat kohdillaan. Ensimmäinen niistä on lehden haku.

Sanomalehden käyn Papan kanssa aamutoimien saatossa. Nostan koipeni aina saman männyn kylkeen, tutkailen keppitilanteen ja palaan Papan kanssa sisälle. Luen lehden Papan kanssa yhdessä sohvalla. Minä istun sohvan ikkunan puoleisessa päädyssä; välillä nousen seisomaan käsinojan ja ikkunalaudan väliin pihaa katselemaan. Papa lukee lehteä sohvan toisessa päässä. Jos Papa piiloutuu liikaa lehden taa, saatan hypätä ruokapöydälle. Se saa liikettä aikaan.

Liikettä minä kaipaan, aina. Muistatko, kun kerroin viimeksi siitä, miten lensin koneella kotiin? Kun olin pieni, en lainkaan suuri, ajattelin, että minusta tulee lentäjä, niin kuin varis tai lentokone. Harjoittelin ahkerasti muiden lentävien mukana. Alamäkijuoksu on siinä hyvä.

Nyt olen melkein suuri. Ja ainakin tiedän, mikä minusta tulee isona. Minusta tulee maatalon koira! Se asia valkeni minulle joulun aikaan, kun oltiin Paratiisissa. Paratiisi on pitkän automatkan takana. Jos pysähdytään Orituvalle, voi olla melko varma, että Paratiisiin päästään. Hiekkatielle kun tullaan, asia on selvä. Silloin minusta kumpuaa ääni. Jos päästäisivät ulos, juoksisin perille asti, ihan ilosta lentäisin. Paratiisissa saa kuljeskella vapaana minne mielii. Siellä on vaikka mitä aarteita ja eläviä. Kattikin oli, mutta ei elä enää, kerrottiin.

Katti oli kuningas, ainakin omasta mielestään. Se koulutti meitä koirakansalaisia kynnen kanssa. Nyt kuningas on kuollut, eläköön kuningas. Uusi on vanttera ja väkivahva koiraukko, Ykkönen, kaikkein mustin. Paha oli ollakin heikäläisten alamaisuudessa. Ei ollut respektiä; nyt on. Ykkönen on opettanut minulle kaiken Paratiisissa.

Paratiisissa parasta on uinti. Tapoihin kuuluu hypätä laiturilta veteen. Ylös noustaan tikkaita. Kotiväki vähän säikähti viime äitienpäivänä lauteilla istuessaan, kun ulkoa kuului veden läsähdys. Ihan oikein päättelivät, että minähän siellä olin vesiin hypännyt. Papa ryntäsi saunasta laiturille valmiina pelastushommiin. Vaan mitä siinä pelastettavaa oli. Minä kipusin uimareissultani tikkaita ylös, niin kuin olin muilta opiskellut.

Meikäläisiltä tikashommat sujuvat. Ja lentoa lähentelevät hypyt, joista puhetta on ollutkin. Oletko muuten nähnyt trailerin elokuvasta, jossa yksi meikäläisistä on päähenkilönä? Se punaturkki on alkanut palokoiraksi. Huhtikuussa elokuva kuulemma tulee näytille ison veden takana. Kotiväki kuulemma hankkii sen meille kotiin, jahka se on mahdollista. Sitten minäkin näen, millaista on elämä palokoirana. Meikäläisillä ei kuulemma ole asiaa elokuvateattereihin. Kotona saa onneksi katsella televisiota. Koirakansaa koskevat jutut katson aina, kun voin. Muutamia muitakin hyviä pätkiä on tullut nähtyä. Pienen pätkän tulevasta palokoira-elokuvasta näkee kuulemma tietokoneeltakin, kun hakeutuu osoitteeseen http://www.firehousedogmovie.com.

On sitten pakkasiakin pidellyt myös tänä talvena. Rupesi jo vähän riepomaan, kun ei päästy joen yli vielä joulun jälkeenkään. Olisin uinut, mutta Mama ei tullut perässä, joten ei yhteisestä reissusta mitään tullut. Sitten tuli ohuen jään aika. Ykkönen opetti viimeksi Paratiisissa, että heikoille jäille ei ole asiaa. Haukkui rantaan aina, kun koetin jään pitoa. Nyt joki on kunnolla jäässä, ja on päästy kaukaisempiinkin metsiin kulkemaan peurojen ja jänisten polkuja. Olen aina ollut metsän poika, niin että tulevaisuus maatalon koirana on luonnollinen jatko, jota odotan.

Mama odottaa sitä, että lopettaisin metsäreissuilla pupupastillien, hevosenmunkkien ja sensellaisen napostelun. Aika tylyä ja pomottavaa. Antaa tuo itsekin taskuistaan namuja aina, kun lehahdan paikalle, etenkin kutsuttuna. Ja sitten vaatii minua lopettamaan paskanjauhannan! No lopetankin, tällä kertaa.

Pidätkö minusta? on julkaistu Irski-lehdessä (1/2007).

© Ilona Tanskanen