Kesä ja tipuset

Kevät sai naapurin koiraksen kumppania kaipailemaan. Lajitoveri kirjoitutti kuulemma sanomalehteen seuranhakuilmoituksen, tositarkoituksella. Ja usko tai älä, mutta niinpä sai naapurin koiraukko puolison. Lapset syntyvät kesällä. Nyt lentää sora ja sammal entistä korkeammassa kaaressa. Kiusallaan minulle urostelee, takapäätään työntää, sitten kun tassulla tartun, rähähtää. Vaan mitäpä pienistä, eipä pienetkään meikäläisestä.

Mama tosin jaksaa pienistä ja kiusaamisesta puhetta pitää. Että ei saisi kiusata pienempiä, eikä isojakaan. Enkähän minä mutta kun ne muut…Ainakin serkkupoika, joka tosin ei ole meikäläisiä punaturkkeja, vaan spanieli, jaksaa meikäläistä korventaa. Serkku on vajaan vuoden vanhempi, pitää itseään siis vallakkaampana. Työntyy lähitienoiden kookkaimpien keppien kanssa kylkeen kiinni, kuonon eteen, patsastelee edestakaisin, murisee ”tää on mun, ei oo sun; tää on mun, ei oo sun; tää on mun, ei oo sun”. Tätä mennen tullen. Aikansa sitä kuuntelee, yrittää väistellä, vaan kun sävelkorkeus murinassa aina vaan nousee, nousee paine Popon päässä. Lopulta läikkyvät perkeleet pihalle, hammaskyydillä saatellaan perille asti. Serkkukiljuu apua ja armoa vuorotuksin. Turkki repeää, henki lähtee, valittaa serkku. Ihmiset irrottavat siitä. Serkku sijoitetaan jäähylle yleensä sisätiloihin. Sen verran siltä mielenrauha järkkyy, että huonetilaa ja hoivaa tarvitaan. Meikäläisen kattila kylmenee yleensä hetkessä ulkona. Serkulta ottaa aikansa saavuttaa tasapaino jälleen. Kerran kävi niinkin, että kun kurkistin ulko-ovelta sisällä toipuilevaa serkkupoikaa, pelkkä punaturkin pilkahdus pirautti poikaselta pissat villapöksyihin.

Onhan niitä muitakin rääpäleitä lajitovereita, jotka tulevat isottelemaan, kuoleman kauhusta kurnuttamaan. Minä niille kalman kynttä näyttäisin, mutta Mama ei anna. Aina sama veisu, ei saa kiusata, ei rumia ristiturpia, ei tyhmiä tyhjäntoimittajia, ei kateen komioita kuonolaisia, isoisia irvileukoja.

Okei, ollaan kunnolla, ainakin soveltaen. Meitsi on kyhännyt elämänohjeeksi muutaman mukavuutta lisäävän pykälän säännöstöihin. Vallasväki on kieltänyt olohuoneen sohvalla koisaamisen, siis minulta. Kaikki muut saavat sohvalla pelmuta niin paljon kuin huvittaa. Likoilta, siis puolituisilta, on tosin suklaan ja muunkin syönti kielletty sohvatilassa. Yöaikana näen, että päiväpuolen säännöstö ei kaikin osin ole voimassa. Kun talon väki nukkuu, nukun minäkin – siinä sohvassa. Muutamana aamuna tosin olen unipäissäni unohtanut, että valvontakomissio on hereillä ja päiväsäännöstö päällä.

Yhtenä yönä sohvan päällä yllätti yökki. Likat olivat tarjoilleet meitsille askillisen oivariinia oman välipalansa yhteydessä – hövelisti siskokullat jättivät askin nautittavaksi keskelle keittiön pöytää. Namia oli, mutta yöllä meni maha pahan kerran sekaisin. Aika etova haju sohvassa on vieläkin, vaikka Mama jynssäsi sohvaa s-, p- ja r-kirjaimia ladellen.

Kirjaimia on tullut tutkittua viime aikoina. Maman kanssa opettelin ensin tavaamaan oman nimeni: pee–oo–po–pee–oo–po, Popo. Helppoa. Tunnistan heti, kun joku tavaa meitsin nimen. Mamakin menee: äm–aa–ma–äm–aa–ma, Mama; ja Papa: pee–aa–pa–pee–aa–pa, Papa. Siskoista piti laatia oma muoto: äs–ii–si–äs–ii–si, Sisi. Pikku sisin kanssa olen kirjoittanutkin. Sisi pitää kynää paperilla, minä ohjaan suulla suuntia. Tekstiä tulee, kyniä tosin menee. Täytyy sanoa, että elämä käy mukavammaksi ja sujuvammaksi, kun oppii näitä kieli- ja viestintäasioita. Sitä kässää paremmin, missä mennään.

Sitä en kyllä tajua, mitä Mama tarkoittaa, kun sanoo, että meikäläisen kynnet eivät leikkaamalla lyhene. Lyhenee ne. Meikä makaa Papan sylkyssä lattialla, Mama leikkaa. Tinki on keksi per kynsi. Tuli laadittua käypänen soppari, kynnenleikkuupaniikin vallassa tosin, mutta tulipahan kuitenkin.

Kesä tuli, tulisipa tuttukin metsissä tai vainoilla, poluilla tai pientareilla. Noutajaa odotellessa kepeitä kesäjuttuja!

Kesä ja tipuset on julkaistu Irski-lehdessä (2/2007).