Connecting People
O let ehkä lukenut suomalaisesta telealan yrityksestä, jolla on viesti: Connecting People. Minulla on muutama missio, joita voisi nimittää vaikkapa elämäntehtäviksi. Yksi niistä on Connecting People. Perustehtävä, jossa missioni toteutuu tavallisimmillaan, on Maman ja Papan yhdistäminen ruokapöydän alla. Se menee näin: kuonokontakti Maman käpälään ja tassukontakti Papan töppöseen. Joskus voin vaihteeksi viritellä yhteyden vaikkapa siten, että makaan Maman ja Papan välissä keittiönpöydän alla, mieluiten kehokontaktissa kumpaankin. Tämän lisäksi lepuutan kuonoani Maman ja Papan jalkaterien päällä, siis sekä Papan että Maman.
Minulla on monopoli yhdistysluonteisiin tehtäviin. On oltava tarkkana, etteivät jopa perheenjäsenet ota oikeuksia omiin käsiinsä. Joudun kuuntelemaan sangen valppaana, etteivät vaan ala halailemaan jossain päin huushollia. Sellainen edellyttää ripeää tilanteeseen puuttumista. Joskus tarvitaan peräti tunkeutumista halaajien väliin. Reipas tönäisy rivakasta vauhdista riittää kuitenkin usein katkaisemaan toimilupien ulkopuoliset yhteydenpidot.
Pidettiin loppukesästä betoniveistossessiot tuttavaperheen maaseuturesidenssissä. Paikan emäntä on laatinut erinomaiset nurmikot kukkapenkki- ja pensasestein. Että on mukava lasetella siellä niin paljon kuin kintuista kirpoaa. Ja lähteehän sitä. Etenkin, kun leyhyää naapurin katin löyhkä lähimetsiköstä! Justiin olin saanut julistettua alueen kissavapaaksi vyöhykkeeksi. Piti sitten tietysti vapauttaa tilukset suoja-alueineen kissakansasta. Olisin ajanut kissan kettuun, elleivät Mama ja Papa olisi syöksyneet perääni ja napanneet minua epäreilun yhteispelin keinoin. Niin paljon jäi riepomaan kissapuhdistuksen keskeytys, että oli ihan pakko päästä mukaan betonihommiin. Siitäkin sysivät syrjään tietystikin. Lopulta pääsin kuin pääsinkin painamaan tassunjäljet raparperin lehtien muotoisiin laattoihin elokuvatähtien tyyliin.
Tyylinsä kullakin, olen joutunut toteamaan erään erittäinkin arvostamani kuonolaisen kohdalla. Tämä naapuruston collie on yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni, erittäin huomaavainen, viisas, lempeä ja kaikin puolin mallikas koirahenkilö. Kuten huomaat, kunnioitan häntä syvästi. Joskin jonkin verran olen joutunut mietiskelemään asioita siitä lähtien, kun hoksasin, että kaverihan ulkoiluttaa kissaa yhdessä perheensä ihmishenkilön kanssa! Kyllä seisautti, kun ensimmäistä kertaa yhytin kolmikon lähikadulla. Siitä huolimatta, että Mama syyttä minua rasistista kannanotoista, huomauttaisin, että olen yltänyt melkoiseen suvaitsevaisuuteen arvoisan ystäväni kohdalla.
Ovat muuten tosissaan pyrkineet pitämään suuni puhtaana ja hengitykseni raikkaana rotuun ja alkuperään liittyvistä solvauksista. Ovat hankkineet viheliäisen vempeleen meitsille. Se lemuaa sitrukselle, se laitetaan kaulaan aina, kun lähdetään autoilemaan. Se suihkauttaa sitruunat nenille aina, kun alan aukomaan autosta reitin varren kuonokansalle. Masentava laite! Se hyydyttää ihan liikkumattomaksi. Menee kuulkaa elämästä mehut! Olen hiljalleen tokeentunut haeskelemaan äänenvoimakkuutta, jolla voisi kommunikoida rakkineen reagoimatta.
Kommunikointi ja kansainvälisyys ovat nimittäin tässä ajassa. Mama ja Papa olivat kansainvälisillä kentillä lomailemassa viimeksi syyslomalla. Lentokoneessa olivat tavanneet jonkun pienikokoisen kassikoiran. Jos mukaan pääsisi, lähtisin minäkin mieluusti lentelemään konesiivin, etenkin ikkunapaikalla. Saisi varmaan aika vibat liidellessään maisemien yllä. Olisihan tuo kiintoisaa päästä tarkastelemaan toisia koirakulttuureitakin. Että sitä on jaksettu jauhaa Keski-Euroopan suurkaupunkien hyväkäytöksisistä koirista! Siellä kuulemma ulkoillaan ilman remmiä erittäin kurinalaisesti, ihmisvirtoja tutkimatta, kuonolaisia kohtaamatta. Mitä tilaisuuksien tuhlausta! Mitä tutkimus- ja kehitystyön laiminlyöntiä! En ihan justiin suostuisi mokomaan.
Siihen kyllä suostun, että hankkivat minulle hoitajan kotiin, jos kerta lähtevät keskenään jonnekin. Kesällä pidin taloa pystyssä erittäin miellyttävän Even kanssa. Eve perheineen on kuulemma tuntenut jo minua edeltäneen kuonolaissukupolven edustajan. Syyslomaa vietin ukin kanssa kaksissa miehin. Asiallista meininkiä. Eri meininki oli koirahoitolassa, johon kerran jättivät. Siihen asiaan ei enää palata, lupasi Mama, kun nuuhki kauhunhikistä turkkiani.
Päällysturkista jouduin luopumaan ajoissa, ennen kuin talvikylmät koittavat. Turkin luovutus on vähän kaksipiippuinen juttu. Menen turkkitaloon oikein mielelläni. Eivät ehdi hihnoihin laittaa, kun syöksyn jälleennäkemisen ilossa autosta suoraan etuovelle ja siitä sisään. Siinä talossa tunnetaan ja tunnustetaan punaturkkien laatua! Pitävät hyvänä turkkurilla, kahdestaan käsittelevät karvani. Jonkin verran homma arveluttaa sittenkin. Sitä en ehdi toisaalta varsin jäädä jauhamaan, kun Papa jo onkin ovella hakemassa. Yhtä ripeästi kuin turjakkeena tulin, myös olen siloisena menossa jälleen.
Mama sanoo, että Popo on tullut mopopoikaikään. Outo väite. Mopoista ja skoottereista en nimittäin välittäisi. Lykkäisin kumoon, jos lähietäisyydelle joskus pääsisin. Pitävät niin pahaa ääntä, hajua ja vauhtia.
Pysytään kyydissä kuitenkin. Ja ettei ihan karkaisi käsistä, yritetään yhdessä olla kilttejä, ainakin joulun ovel(l)a.
Connecting People on julkaistu Irski-lehdessä (4/2007).
© Ilona Tanskanen | |
Connecting People
